Ikävä

Tänään koin sen, mistä olen niin paljon kuullut puhuttavan: ensimmäiset jäähyväiset. Nyt tajuan konkreettisesti, miten helppoa ulkomailla on tutustua muihin ulkomaalaisiin, ja nyt sain myös aavistuksen siitä, miltä tuntuu, kun he lähtevät takaisin kotimaihinsa. Esimerkiksi Mikołaj sanoi nähneensä Kuopiossa opiskellessaan kolme Erasmus-opiskelijoiden sukupolvea, ja siihen mahtui kuulemma vähän liian paljon hyvästejä.

No, täällä onneksi jatkuu lukukausi tammi-helmikuulle, joten koko totuus valkenee minulle vasta myöhemmin, mm. sitten kun Sanna lähtee... Mutta nyt, kun slovenialainen Miha, johon olen tutustunut puolan kurssilla, lähtee takaisin kotiin, tuntuu vähän kummalliselta. Olisi ollut kiva tutustua paremmin; nähdäänköhän me enää. (ja kun nyt kuitenkin joku miettii, niin ei, en ole ihastunut Mihaan;)) Olen miettinyt näitä samoja asioita ennenkin tutustuessani omiin opiskelijoihini, mutta se on kuitenkin vähän eri asia – tutustuminen on erilaista, kun on opettajana tai jos on samanvertainen, ihminen tutustumassa uuteen kulttuuriin.

No, on mulla muutakin asioita ikävä kuin uusia, ja vanhojakin, kavereita. En tajunnut, miten paljon ikävöin suomalaista kahvia, ennen kuin join sitä viime lauantaina suomalaisilla joulumarkkinoilla, ensimmäistä kertaa kahteen ja puoleen kuukauteen. Se oli nii-in hyvää, että aloin itkeä! Ehkä sympaattisen hanuristin kauniisti soittama Jouluyö, juhlayö vaikutti, mutta silti. Huh, reaktio oli itsellenikin niin suuri yllätys, että sitten alkoikin vain naurattaa. Mutta hain toisenkin kupillisen, ja nyt odotan, että saan juoda kunnon kahvia Kainaston kotona pannukaupalla lisää.

Niin, joulu lähestyy stressin siivittämänä... Huippua on lennähtää Suomeen lomailemaan, jahka tässä vielä pidetään viimeinen oppitunti (joululaulantaa), vietetään laitoksen joulujuhlaa (lavalla poronsarvet päässä) ja käydään Glenn Miller Orchestran konsertissa (vau)! Ja siivotaan ja pakataan ja tehdään viimeiset ostokset... No, stressistä viis, lomahan on lomailua varten. Kai joku on muuten tilannut lunta ja kivat pakkaskelit? Niitä nimittäin on ikävä!

Joulusiivous

Niin, tein täällä blogissa pienen joulusiivouksen ja vaihdoin vähän kuosia... Edelliset värit olivat vähän liian pliisut, mutta valitsin ne (älä kysy miksi) asuntoni suihkuverhon mukaan. Koska se verho oli ällö, vaihdoin sen jo lokakuussa. Ja nyt siis vaihdoin vihdoin myös blogin ulkonäköä. Tämäkin sopii nyt mun vessan väreihin: vihreät kaakelit, tummanpunainen peili ja vaaleanruskea lavuaari... Pyrin kuitenkin pitämään blogin sisällön kaukana vessatasosta. :D

Dzien dobry!

Eli huomenta hyvin nukutun yön jäljiltä! Taisikin olla ensimmäinen yö tällä viikolla, kun nukuin kunnon unet... Kumma juttu, että vaikka sen tietää niin hyvin, ettei hommia kannattais jättää viime tinkaan, niin silloin ne kuitenkin tulee tehtyä. No tärkeintä, että ”työ on tehty, ma pääsin voittajaksi.”

Lyhyet yöunet kuitenkin saattavat aiheuttaa kohellusta. Niin kävi torstaiaamuna n. klo 8, juuri ennen opetusta, jolloin tulostin vielä viimeisiä juttuja opiskelijoille. Kun tarvittavat 16 paperia oli valmiit, printteri sen kuin tuuttasi ulos lisää... Vaikka koneessa on puolankieliset ohjelmat, Windows oli sen verran tuttu, että löysin printterin tiedot, jotta olisin voinut peruuttaa tulostuksen. Mutta ei, se ei onnistunut! Ja sitten tajusin, että taisin tilata 116 tulostetta. No, kävin nopsasti sanomassa opiskelijoille, että hetkonen, opettajalla on ”pieni” ongelma, ja palasin sitten hoitamaan aiheuttamani ongelman loppuun. Olinpas kuitenkin ekologinen enkä haaskannut uusia papereita vaan käytin muutamaa vanhaa paperia, joita kierrätin tulostimessa. Tiedoksi: 116 paperin tulostamiseen ei-kovin-uudella mustesuihkutulostimella menee noin 25 minuuttia.

Tunti alkoi siis vähän myöhässä, mutta oli meillä sitten hauskaa! Jotenkin niin huvitti, että ennen tulostushässäkkää tosissani mietin, miten sitä voisi kannustaa opiskelijoita aamuisin positiiviseen ajatteluun, tämä meidän ainoa kahdeksan aamu kun tuntuu olevan monille jotenkin takkuinen. No, kyllähän siitä sitten tavallaan tuli sellainen positiivisuusopetustuokio, kun annoin hyvän esimerkin siitä, miten nauretaan itselleen. ;)

No, minulle on tärkeä ajatus itsellenauramisen lisäksi se, että pienistäkin asioista voi tulla hyvälle mielelle. Tästäkin kyllä kerroin opiskelijoille: Mun naapurissa asuu perhe, jossa on n. 2-vuotias poika. (Luulin aikaisemmin, että siellä on 2 lasta, mutta ehkä tuo yksi pitää ääntä kahden edestä...) No, ensin ihan aamulla, siis noin kuudelta, kuulin, kun tuo poika huusi antaumuksella, ja sympatiseerasin poikaa nii-in paljon. Mäkin olisin ehkä vähän halunnut huutaa, kun teki niin mieli nukkua... :) Ja sitten, kun lähdin, niin me satuttiin yhtä aikaa tuon pojan ja äitinsä kanssa käytävään. Ja sitten käytiin pieni keskustelu, johon en osallistunut, mutta jonka ymmärsin täysin! Tässä siis teillekin puolan kielen opetuskeskustelu:

Poika: Pani, pani! [Täti, täti!].
Äiti (kyllästyneenä): Tak. Pani. [Kyllä. Täti.]
Pani lähtee ja vilkuttaa pojalle, hymyilee. Äiti ei huomaa mitään.

Heheh, kyllä ne minunkin kuullunymmärtämisen taidot tässä pikkuhiljaa karttuu, vaikka edelleenkään siellä puolan kurssilla en ymmärrä kovin paljon. Mutta ainakin osaan puolalaisia joululauluja, koska meillä on ollut tunnilla joululauluharjoituksia. Ensi torstaina Polonicumin kurssilaiset viedään taas Etnografiseen museoon, jossa siis olimme jo pari viikkoa sitten viettämässä sitä Andrzejkia. Tällä kerralla tutustutaan puolalaisiin joulutapoihin ja -ruokiin. Opettaja on uhkaillut, että siellä on joululaulukilpailu, jota varten meidän pitää harjoitella... Tiedä sitten varmaksi, mutta luulen, että se on vain hyvä tapa saada meidät harjoittelemaan tosissaan.

Vaikka en kovin sujuvasti vielä ilmaise itseäni puolaksi, niin viime maanantain tunnilla pääsin vähän loistamaan. Me luettiin kirje, jossa nuori mies Jurek kuvailee uutta tyttöystäväänsä kaverilleen. (funktio: kuvailun ja vartalonosasanojen opiskelu) Ja kotitehtävänä oli kirjoittaa kuvailu tuosta Jurekista. Päätin panostaa tehtävään ja kirjoitin kirjeen, jossa kuvailin kaverilleni uutta poikaystävääni, joka, kappas vain, oli siis juurikin Jurek. No, vain kaksi meistä oli tehnyt tuon tehtävän, ja meidän piti lukea kuvailumme. Ja kun olin lukenut oman kirjeeni, opettaja sanoi ensin "bardzo dobrze" [oikein hyvä] ja jatkoi sitten, että hän on opettanut 30 vuotta ja antanut aina opiskelijoille tämän saman tehtävän. Eikä kukaan ole koskaan tehnyt sitä niin kuin minä. Ai että, kun tuli hyvä mieli!

Puolalaiset joululaulut raikaa, mutta viikon päästä tähään aikaan olen jo matkalla Suomeen joulunviettoon. Tänään onneksi pääsen virittäytymään joulutunnelmiin perusteellisesti: tiedossa suomalaiset joulumarkkinat ja kahdet joulubileet! Laitetaanpas tuosta nyt vaihteeksi suomalaista joulumusaa... Siispä Nisse-polkka soimaan ja hauskaa joulunodotusta kaikille!

Myöhästyneet hyvän itsenäisyyspäivän toivotukset!

Vaikka olenkin myöhässä itsenäisyyspäivän toivotusten kanssa, juhlinta aloitettiin täällä jo torstaina suurlähetystön itsenäisyyspäivän vastaanotolla. Oli hienoa päästä käymään siellä, ja toivon mukaan keskustelut tuottavat tulosta niin, että saamme järjestettyä myös opiskelijoille vierailun sinne. Muitakin ideoita lähetystön ja opiskelijoiden yhteistyöstä alkoi kehittyä, mutta kehittelen niitä ensin ja sitten myöhemmin toivottavasti on jotain kerrottavaa myös tänne...

No, kyllä toimintaa on jo nyt ja toivon mukaan opiskelijat ja kaikki muutkin osallistuvat niihin aktiivisesti, että lisääkin kannattaisi järjestää. Eilen oli esimerkiksi itsenäisyyspäivän konsertti, jossa paikallisen musiikkikoulun oppilaat soittivat suomalaisten säveltäjien teoksia. Tulossa on myös suomalaiset joulumarkkinat, suomalaisen elokuvan viikko sekä kirjailija Risto Isomäen vierailu – kaikki tämä seuraavan kahden viikon aikana. Kahden viikon päästä olen jo Suomessa joululomalla, ja sitä ennen pitäisi kulttuuririentojen lisäksi tehdä jos jotain muutakin... Nyt voisi hankkia vuorokauteen vähän lisää tunteja, varsinkin kun jatkuva harmaus väsyttää niin, että nukkumiseenkin menee paljon aikaa.

Eilen oli itsenäisyyspäivän lisäksi Varsovan jouluvalojen sytytys. Linnanaukiolla oli ilmaiskonsertti ja sitten, illan pimetessä sytytettiin 2,5 miljoonaa zlotya (yli puoli miljoona euroa!) maksaneet jouluvalot... Krakowskie Przedmieście -kadulla valot kyllä tuikkivat jo ennen tuota sytytyshäppeninkiäkin. Linnanaukiolla on iso (muovinen) joulukuusi, ja sen valot sekä vanhankaupungin valot sitten sytytettiin eilen ensimmäistä kertaa. Pidän itseäni aika ekologisena ihmisenä ja nuo massiiviset, vilkkuvat jouluvalot sekä muovikuusi ja niiden epäekologisuus vähän mietityttävät, mutta kyllä tapahtuma oli silti jotenkin sykähdyttävä tunnelmaltaan. Ehkä siksi, että paikalla oli todella paljon ihmisiä. Ja ennen kaikkea siksi, että paikalla oli Joulupukki! Ei siis kuka tahansa heppu punanutussa vaan oikea Joulupukki Suomesta, Rovaniemeltä! Vakuutuin viimeistään siinä vaiheessa, kun häntä haastateltiin ja englannin kielen aksentti kuulosti mukavan suomalaiselta. Mahtavaa nähdä itsenäisyyspäivänä Joulupukki!

Sannan ystävä Maarit on kyläilemässä täällä. Eilen vietimme laatuturistiaikaa osallistumalla äskenmainittuihin tapahtumiin sekä seikkailemalla tutuissa ja tuntemattomissa paikoissa. Kävimme syömässä lounaaksi omenakakkua (sen verran iso pala, että aika pitkään pärjäsi), joka on esimerkiksi Joanna-ystäväni määritelmän mukana Varsovan parasta. En ole vielä nauttinut vertailukelpoista määrää omenakakkua eli szarlotkaa, koska olen keskittynyt juustokakkuun eli sernikiin, mutta kyllä se hyvät pisteet sai. Oikeaa ruokaa söimme erittäin paikallisessa paikassa, jonka nimi ei jäänyt muistiin, mutta jonka löysimme sattumalta Marsalkowska-kadun varrelta. Paikallista ruokaa siis, mutta paikallinen myös siinä mielessä, että hinnat olivat hyvin huokeat. Ei mitään gurmeeta, mutta teki tehtävänsä.

Lisäksi nautiskelimme kuumaa viiniä parissakin paikassa: Indeks on aivan yliopiston portin vieressä oleva kahvila-ravintola-baari, joka oli oikein hauska paikka, suosittelen. Ja Warsaw in your pocket -lehdestä arvottiin kohteeksi Drink Bar, joka oli pieni ja positiivisesti kummallinen sisustukseltaan. Ehkä vähän muutenkin kummallinen, koska Maaritin tilatessa toisen lasillisen kuumaa viiniä ei oikea baarimikko ollut enää paikalla ja juoman sekoitti yksi asiakas. Eikä aivan onnistunut siinä, sillä hän heitti sekaan tavallisen neilikan ja kanelin sijasta myös timjamia... Vähän ruokaisampi jouluviini.

Ai niin, sain oleskeluluvan perjantaina. Jänniä ajatuksia on viikonloppuna pyörinyt päässä, kun oon miettinyt itsenäistä koto-Suomea, suomalaisuutta sekä omaa elämääni täällä. Ja sitäkin, miten kauan olen täällä – vaikka suunnitelmat nyt ovat täksi lukuvuodeksi, niin eihän sitä voi tietää... Oleskeluluvan sain viideksi vuodeksi. No, oikeasti en tiedä nyt yhtään, enkä haluakaan tietää! Ihanaa elää tässä hetkessä (pian tähän hetkeen kuuluu puolan kertausta) – ja ehkä vähän siinä, että kahden viikon päästä voin saunoa ja syödä lakritsia säästelemättä!

Hälytys!

Mun asunnossa oli eilen palohälytys... Mutta onneksi mitään hätää ei oikeasti ollut, jos ei lasketa sitä, että säikähdin, kun mun huoneen lankapuhelin soi. Siihen ei yleensä soita kukaan, koska linja on aina varattu tälle mun etananettiyhteydelle. Ja kun äiti ja isä soittaa, niin tiedän odottaa sitä, koska meillä on vakioaika puheluille. No, mitäs eilen sitten tapahtui? Minä, Sannat H. & M. ja Ania pidettiin lättykestejä mun luona. Nam, oli tosi herkullista: kermaviilisipulikastiketta suolaisena täytteenä, makeana mansikka- ja mustikkahilloa ja kermavaahtoa sekä juomana glögiä, punkkua ja Anian tuomaa hassua teetä, jossa on yhtenä ainesosana ”instant alcohol” eli pika-alkoholia, mitä se sitten onkaan... Sanna paisteli lättyjä aivan onnistuneesti, mutta koska asunto on aika pieni ja eteis-keittokomero vielä pienempi, käryt olivat aika sakeat. Siksi palohälytin pärähti soimaan – ei tosin täällä mun asunnossa, vaan respassa, josta sitten soitettiin mulle ja kysyttiin, onko kaikki kunnossa. Heh, kaikki kunnossa, erityisesti, kun avattiin räppänät ja tuuletettiin.

Minä ja Sannat mentiin kylläisinä elokuviin, mutta Ania lähti viettämään iltaa puolalaisten perinteiden mukaan. Antin, paikallisittain Andrzejan päivän aattona on ennen vietetty juhlaa nimeltä Andrzejki. Niin, vietetäänhän sitä nytkin, mutta tällaiset perinteet ovat kokeneet uuden tulemisen viime vuosina, koska kommunismin aikana yli kolmen ihmisen kokoontumiset olivat kiellettyjä. No kumminkin, silloin ennen nuoret naiset kokoontuivat ennustamaan tulevaisuutta ja erityisesti, mistä löytävät miehen, kuka heidän tuleva miehensä on ja milloin he menevät naimisiin. Itse valitsin lauantai-illan viihteeksi ihan mielelläni elokuvat, koska olin torstaina jo harjoittelemassa Andrzejkia ja sain silloin ihan tarpeeksi tietoa tulevasta. Meidän puolan ryhmä (ja kaikki muutkin Polonicumin eli yliopiston puolan kielen keskuksen ryhmät) vieraili Etnografisessa museossa, jossa kerrottiin päivän perinteistä ja myös kokeiltiin niitä. Ryhmän pojat olivat vähän kyllästyneitä siellä illanvietossa, kun ei pojille ollut samassa mittakaavassa tehtäviä kuin tytöille, mutta minä lähdin kotiin mukanani vahakimpale, jonka varjosta ennustettiin asioita – samaan tapaan kuin meillä tinasta – sekä paperinpalanen, jossa on tulevan mieheni nimi. Heh, kyllä on elämä helppoa: nyt ei muuta kuin huutelemaan kadulle, josko elämäni mies siellä odottelisi jo minua! Odotan mielenkiinnolla Anialta raporttia, miten heidän oikea Andrzejki-iltansa on sujunut.

Tänään oltiin Sannan kanssa ostoksilla Arkadiassa, jonka sanotaan olevan yksi Keski-Euroopan suurimpia ostoskeskuksia. Pystyn uskomaan sen, sillä kauppoja ja ihmisiä riittää! Aikaakin Arkadiassa saa kulumaan: olin siellä viettämässä sunnuntaita pari viikkoa sitten ja vaivatta vierähti 7 tuntia... Tänään ei ihan niin kauaa jaksettu, eikä ollut tarvettakaan, koska ”Linnan juhlien” asut ja asusteet löytyivät melko kivuttomasti. Suunnilleen ainoa asia, joka täytyy vielä päättää, on sukkahousujen väri, mutta onneksi sukkahousukauppoja on aika tiheässä. Esimerkiksi meidän metroasemalla on sukkiskauppa, joten sitten juhliin lähtiessä voi ostaa sieltä, jos ei aikaisemmin saa päätettyä... Oli kiva viettää tällaista rauhallisempaa viikonloppua, koska viime viikonloppuna pubeiltiin ja klubeiltiin niin, että meni puoli viikkoa toipuessa.

Huomenna alkaa jo joulukuu... Ostin joulukalenterin, mutta koska en kuitenkaan ole avaamassa luukkuja aattona, aatonaattona ja muutamana muunakaan päivänä ennen joulua, aloitin sen jo torstaina. Lisäksi availen luukkuja suurimmasta luvusta pienimpään, joten voin näppärästi aina tarkistaa, kuinka monta yötä vielä on siihen, kun reissaan Suomeen joululomalle. No, haluan korostaa, etten kärsi niin kovasta koti-ikävästä, että odottaisin henkeä pidätellen joululomaa, mutta onpahan taas jotain ”omaa kivaa”. On hauskaa, kun on hauskaa! Ja on hauskaa, kun on jotain, mitä odottaa. Nyt odotan mm. huomista puolan kurssia, tiistain tunteja ja opiskelijoiden kommentteja mielenkiintoisesta leffaillastamme, itsenäisyyspäivän vastaanottoa, oleskeluluvan saamista perjantaina... Sekä myös sitä, että tee jäähtyisi juotavaksi. Koska keskityin eilen punkkulasilliseeni, maistan nyt sitä Anian tuomaa teetä, jota kuulemma juodaan vuoristossa, jotta tulisi lämmin. Testaan siis instant alkoholin lämpöarvon – luulisin, ettei siitä kuitenkaan aiheudu palohälytystä... ;)

Tasaista arkea

No niin, nyt se on sitten tainnut arki astua minun ja Varsovan suhteeseen. Siltä ainakin on tuntunut parina viimeisenä päivänä tarpoessa yliopiston ja Sokrates-kodin väliä. Sää on niin marraskuisen harmaa ja tuulinen, ettei oikein huvita kulkea kaupungilla yhtään ylimääräistä. Työtilat yliopistolla ovat niin pienet, että työt tulevat mukana kotiin. Niinä hetkinä jolloin en tee töitä, surffaan netissä tai luen kirjoja, joita lainasin laitoksen kirjastosta. Nyt on siis sellainen hetki, jolloin tuntuu, että pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni ja tehdä jotain – mennä museoon, taidenäyttelyyn, galleriaan, kuntosalille, uimaan... Erityisesti kaksi jälkimmäistä olisivat hyviä vaihtoehtoja, jotta kakkuomatunto ei kolkuttelisi niin pahasti. :) Koska olen hyvin lahjakas asioiden lykkäämisessä, suunnittelen liikuntaharrastuksen aloittamista vielä jonkin aikaa. Sillä välin keskityn töihin. Ja juhlimiseen!

Sannalla oli viime viikonloppuna synttärit, joita vietettiin Chłodna 25 -baarissa. Ja kylläpä meillä olikin lystiä! Sanna oli hankkinut kakun ja nappeja, joilla sai hakea olutta. Nappikauppaa ja vaihdannaistaloutta siis. En ole varma, paljonko pöydän ympärillä oli parhaimmillaan väkeä, mutta paikalla olivat mm. Ania, Sirkka, Łukasz (hyvä edustus suomenopettajia), Meiyi, Veera (Sannan ystävä, joka on CIMOn harjoittelussa Latviassa ja tuli visiitille), Pekka ystävineen (Pekka on täällä töissä ja on aikaisemmin tehnyt samaa hommaa kuin Sanna nyt) sekä Sannan kielikurssilaisia, jotka olivat tosi hauskoja tyyppejä. Synttäreitä juhlittiin aika perusteellisesti ja aamuneljältä suhasimme läpi öisen Varsovan taksilla kotiin nukkumaan...

Juhlia on tiedossa jatkossakin. Tänä viikonloppuna voisi lähteä kaupungille sekä perjantaina että lauantaina. Joanna on jo kutsunut bileisiin joulukuussa. Turkkilainen Batur (Sannan kielikurssikaveri, ehkä nyt jo myös mun kaveri) suunnittelee jo tammikuisia synttäreitään. Tavallisten bileiden lisäksi on tulossa myös jotain aivan muuta: minäkin sain kutsun lähetystön itsenäisyyspäivän vastaanotolle! Kutsu on ihanan juhlallinen, siinä on kultainen leijonavaakuna kohokuviona ja siinä lukee mm. näin: the Ambassador of Finland requests the pleasure of the company of Ms. Elina Nurminen. No, kyllähän mun seurasta pääsee nauttimaan, kun noin nätisti pyytää, heheh! En tiedä vielä, mikä on dress code, mutta en pistäisi pahaksi, vaikka joutuisin uuden koltun ostamaan... Ja läheneehän tässä myös juhlista jaloin, joulu. Kuukauden päästä olen jo Suomessa valmistautumassa joulun viettoon! Ajatella, kyllä se aika vain on mennyt nopeasti.

No, tokihan aika lentää, kun on puuhaa. Keskityn mä kyllä työn ja juhlimisen lisäksi johonkin muuhunkin. Nimittäin puolan opiskeluun. Nyt olen ollut puolan kurssilla kolme kertaa. Ajattelin jo etukäteen, että on hyödyllinen kokemus opiskella uutta kieltä uudessa maassa – ehkä sitten paremmin ymmärrän omiakin opiskelijoitani. Mutta paitsi hyödyllinen, tämä alkaa olla muutenkin aikamoinen Kokemus. Itsepä halusin aloittaa kurssin viisi viikkoa muita jäljessä. Itsepä sanoin, että kyllä minä saan muut kiinni. Itsepä sanoin, että kyllä minä onnistun, olenhan lingvisti. Tekemistä siinä kyllä riittää... Nyt alkaa olla jo sijamuodot hallussa, mutta se ei vain auta, kun simppeleinkin kysymys menee aika lailla yli hilseen eikä sanastoa ole juuri ollenkaan. Nyt vain otetaan kaikki mahdolliset kielenoppimisstrategiat käyttöön, niin eiköhän tuloksia ala syntyä.

Niin, tällaisista asioista arkeni täyttyy täällä. Työtä, opiskelua ja juhlimista. Jossain välissä aina kaupassakäyntiä, ruoanlaittoa, tiskausta ja pyykkäystä. Ei pöllömpää arkea ollenkaan. Suhteeni Varsovan kanssa on oikeastaan oikein hyvällä pohjalla. Nyt sytytän kynttilöitä, keitän iltateetä, luen ja kuuntelen, kuinka tuuli ulvoo. Hassua, että siitä tulee kotoinen olo, se kuulostaa ihan samalta kuin tuuli Kainaston lakialla...

Tiukkaa turisteilua

Ensimmäinen vieraani Hanna lähti eilen eli tiistaiaamulla takaisin Suomeen. Kun tulin kotiin lentokentältä saattoreissulta, nukuin kaksi tuntia. Sen verran intensiivistä oli meininki, että piti vähän lepuuttaa... Sen jälkeen nautinkin lahjalehdistä ja lakritsista, johon olen huomannut olevani todella koukussa. Nam kumminkin, on se vain hyvää. Ja nyt yritän taas orientoitua töihin, mikä tuntuu olevan pitkän viikonlopun jälkeen vähän tahmeaa. Siispä tietenkin kulutan aikaani kertomalla, mitä viime päivinä on tullut tehtyä...

Viime perjantaina olin töissä klo 18.15 asti, ja täsmälleen siihen aikaan Finnairin lento laskeutui Varsovaan Hanna mukanaan. Eli siinä vaiheessa kun pääsin yliopistolta Sokrates-kotiini, Hanna oli jo ehtinyt hurauttaa taksilla tänne ja katsella elämänmenoa hotellin ala-aulassa hyvän tovin. Se olikin ehkä juna- ja bussimatkojen lisäksi ainoa hetki, kun vieras sai istua jouten! Perjantai-iltaa lähdettiin viettämään Amnesiaan (suosittelen), josta Joanna oli varannut pöydän ja jonne hän oli myös kutsunut ystäviään. Siellä me syötiin, juotiin ja tanssittiin, mutta ei riekuttu kuitenkaan kovin pitkään, koska tiedossa oli tiukka lauantai – yksi päivä aikaa ottaa Varsova haltuun.

Lauantaiaamu aloitettiin ”Tällainen on Elinan työmatka” -elämyksellä; menimme kävellen, metrolla ja bussilla yliopiston kirjastolle ja siitä meidän laitokselle pällistelemään, kuinka ankea voikaan rakennus olla. Jatkoimme kauniin pääkampuksen kautta Vanhaankaupunkiin. Huijasin Hannaa vähän: sanoin, että meidän pitäisi olla Sigismundin pylväällä klo 11, koska siellä on "joku häppeninki". Onneksi Hannalla riitti muuta ihmeteltävää, niin etten joutunut sen tarkemmin selvittämään tapahtuman luonnetta, koska kyseessä oli tapaaminen Mikołaj'n ja Bartłomiej'n, meidän EILC 2007 -opiskelijoiden kanssa, ja halusin, että se on yllätys. Se oli melkein yllätys itsellenikin, koska vain muutamaa päivää aikaisemmin olin saanut tietää, että Bart sattuu ajamaan Varsovan ohi juuri lauantaina ja voisi viettää kaupungissa neljä tuntia.

Jälleennäkeminen poikien kanssa oli hauska – itse en ollut nähnyt Bartia ja Hanna ei kumpaakaan pojista noin vuoteen – ja kuulumisia vaihdettiin samalla, kun vaeltelimme Vanhassa- ja Uudessakaupungissa. Kävimme mm. Tuntemattoman sotilaan haudalla ja näimme siellä vahdinvaihdon, joka tapahtuu (kai) tunnin välein. Ehdittiinpä me myös piipahtaa Pragassa eli Veiksel-joen toisella puolella. Naisissa sitten jatkoimme turistikierrosta Kultturipalatsin näköalaterassille ja Kultaisille terasseille shoppailemaan. Illalla olimme kaupungilla syömässä ja juomassa ja saimme tuta, millaista on yrittää löytää paikka kymmenelle ihmiselle lauantai-iltana. No, vaikka valitettavasti porukka sitten hajosikin, ilta oli oikein hauska ja herkullinen – tiedänpä nyt, mistä saa hyvää pitsaa, kun sellaista tekee mieli.

Oli ihan hyvä, että lähdimme suhteellisen ajoissa nukkumaan, sillä sunnuntaiaamuna startattiin Krakovaan. Meillä oli aika hatara käsitys siitä, mitä tekisimme kaupungissa, mutta hupaisa alku visiitille saatiin hankkimalla molemmille uudet tukat: kummallekin meille oma kuontalo aiheutti lievää ahdistusta ja vaikka parturikäynti Krakovassa oli ensin oikeastaan vitsi, siitä tuli ihan totista totta. Sama kai se, missä sitä hiuksiaan leikkauttaa, Varsovassa vaiko Krakovassa. Vaikka parturini kysymys ”How cut?” herättikin epäilyksiä, sain todeta, että hänen englannin ymmärtämyksensä oli aivan riittävää. Paitsi että tukka on oikein kiva nyt, toimitus oli myös edullinen ja erityisesti nopea. Kaikin puolin oikein hauska kokemus! Hiukset tällättyinä ja reput selässä marssimme hotelliimme, joka oli viihtyisä, komea ja lähellä kaikkea. Kaikesta tästä inspiroituneena aloimme Hannan kanssa ideoida glam-reiliä – miksipä reppumatkailuun ei voisi enemmän yhdistää glitteriä ja kuoharia?

Sunnuntai-ilta Krakovassa oli leppoisa. Luimme Krakow in your pocket -lehdestä, että ”vierailu Krakovassa ilman että käy Wawelin linnassa on kuin pelaisi tennistä ilman palloa”. Niin että kävimme Wawelissa, vaikka kello olikin jo sen verran, että ihmisiä alettiinkin jo ajaa pois alueelta. Ainakin näimme sen pallon, jolla tennistä olisi voinut pelata... Jatkoimme kiertelyä sekä omin päin että paikallisoppaan kanssa. Hannan entinen opiskelija nimittäin asuu Krakovassa ja hän viihdytti meitä kertomalla hauskoja tarinoita kaupungin historiasta, näyttämällä meille joitain kaupungin tärkeistä paikoista ja kierrättämällä meitä mm. Kazimierzin juutalaisalueella. Siellä istuimme iltaa Singer Caféssa, joka vastoin ensioletusta ei ole esim. musiikkibaari vaan jossa pöydät ovat Singer-ompelukonepöytiä. Hupaisaa ja viihtyisää!

Maanantaina toki palasimme Varsovaan, mutta päivän vietimme Auschwitz-Birkenaussa. Järkyttävää, pysäyttävää, ahdistavaa, vaikuttavaa.

Monipuolisen ja tehokkaan turistimeiningin lisäksi on muitakin kuulumisia:
- Raha-asiat ovat kunnossa. Olin Anian kanssa viime viikolla hoitamassa asioita erinäisissä toimistoissa kampuksella ja satuimme oikeaan paikkaan oikeaan aikaan. Kävimme viemässä rahatoimistoon tilinumeroni ja siinä samassa rahat lähetettiin tililleni. Tarinan opetus: aina, aina kannattaa kysyä vielä kerran.
- Olen alkanut kerätä papereita oleskelulupaa varten. Koossa on jo 3 kopiota passista, dokumentti Puolaan saapumisesta (=lentolippu), todistus asumisesta (jota varten sain ensin todistuksen hotellistani ja sitten kävin hakemassa varsinaisen todistuksen toisesta paikasta) ja siitä kolme kopiota sekä työsopimus ja sen kopio. Enää tarvitaankin varsinainen hakemus ja siitä 3 kopiota, todistus siitä, etten saa mistään apurahaa sekä jotain, jota en ymmärrä. Listan olen nimittäin saanut viron lehtorilta ja se on viroksi. Pitääpä prepata vähän viron sanastoa, että saan oleskeluluvan. Tai helpommin, tarkistaa Leilalta. :)
- Aloitin puolan opinnot. Vihdoin paperit yliopistolla ovat siinä määrin reilassa, että rekisteröityminen yliopiston puolan kurssille oli mahdollista. Haastavaa asiasta tekee se, että olen kaikkia muita kurssilaisia noin viisi viikkoa jäljessä. Elämys sekin... Vaikka opettaja tuntuikin ensin suhtautuvan penseästi myöhäiseen aloitukseeni ja vähän testasi paineensietokykyäni, luulen, että asenne muuttui paremmaksi, kun suoriuduin ääneen lukemisesta melko mallikkaasti. Pian siis osannen sanoa muutakin kuin ”Anteeksi, en puhu puolaa”, mikä on kyllä ollut varsin käyttökelpoinen ja paljon käytetty lause.

Nyt oikeasti täytyy vielä hommailla ja väsäillä suomen matskuja eikä preppailla puolaa tai bloggailla. (mahtava suma verbityypin III verbejä) Miten aina onnistunkin jättämään kaiken viime tinkaan – muistin tänään, että pidän parille opiskelijalle luetunymmärtämisen uusintatentin, ja se tentti olisi hyvä olla olemassa... Yöaika on työaika! ;)

Vihdoin muutama kuva!

Kotikadun kyltti on ihanasti rempallaan, niin kuin kaikki muukin kotinurkilla. :)


Kotikatu on helppo ääntää, mutta haasteitakin on. Tässä jotain hyviä muistisääntöjä Ł- ja Ż-äänteiden lausumiseen.


Kaupunki on täynnä mielenkiintoisia vastakohtaisuuksia ja kummallisuuksiakin. Tässä aika hauska esimerkki siitä - sosialismin ja kapitalismin merkkejä sulassa sovussa. :)


Vastakohtaisuuksista viis, kunhan on hyvää seuraa. Tässä Agata ja Ania Agatan synttäreillä.


Tässä Joannan kanssa pyöräretkellä Varsovan luoteiskulman metsässä lokakuussa. Pian tuon kuvan jälkeen tempaisin t-paidalle, kun oli niin lämmin. Ja ei ehkä uskoisi, mutta tuota ennen oli ne bileet, jossa join vodkaa, en kerro kuinka paljon... ;)


Kukkaloistoa syyskuussa Łazienki-puistossa


Lehti- ja kukkaloistoa lokakuun loppupuolella Wilanówin palatsin puistossa


Wilanówissa päivän viettivät myös Meiyi, Sanna sekä kiinalainen opettaja, jonka poimima lehti on mukana kuvassa. :)


Pyhäinpäivänä Powązkin hautausmaalla. Kynttilät ja illan pimeys olivat vaikuttava yhdistelmä.


Marraskuinen sunnuntai Varsovan juutalaisella hautausmaalla. Vaikuttavaa tämäkin...


Tässä siis muutama valikoitu kuva. Tavoitteena on saada enemmän kuvia johonkin nettialbumiin, joka olisi kaikkien saatavilla helposti - FB:ssa kun ei vielä ihan kaikki lähipiirin ihmiset ole. :) Katsotaan nyt, koska se onnistuu... Nyt starttaan kuitenkin hoitamaan asioita mm. oleskelulupaan liittyen. Ja myöhemmin tänään teen supersiivouksen, koska perjantaina saan ensimmäisen vieraan! Ja lakritsia ja muuta kivaa, jota Hannan täytyy tuoda tullessaan! :)

Uuteen kulttuuriin sopeutuminen

Muistan omissakin opinnoissani puhutun siitä, millaisia vaiheita uuteen kulttuuriin sopeutumisessa on. Ensimmäinen vaihe on ”honeymoon”, alkuinnostus, jolloin uusi kulttuuri tuntuu ihanan eksoottiselta ja erilaiselta. Sitä seuraa turhautuminen, jolloin kohdataan todellinen arki ja asiat aletaan nähdä realistisesti, josta saattaa seurata esimerkiksi vaikeuksia kommunikoida paikallisten kanssa. Kolmas vaihe on hyväksyminen, jolloin tajutaan, että uuteen kulttuuriin täytyy tutustua ja ja että kieltä ja kulttuuria täytyy opiskella. Tämän jälkeen on mahdollista päästä viimeiseen vaiheeseen ja sopeutua, mitä ei kuitenkaan yleensä tapahdu täydellisesti. (Verestin muistiani osoitteessa http://ethesis.helsinki.fi/julkaisut/kas/opett/pg/lumme/2luku.html)

Itselleni lokakuu oli aika selvä honeymoon Varsovan ja Puolan kanssa, mutta nyt olen päässyt turhautumisvaiheeseen. Vähän turhankin realistisesti olet saanut käsityksen siitä, miten asiat todellisuudessa hoituvat – palkanmaksu on siirtynyt jo kahdesti, ja ajankohta on nyt joulukuussa. No, vaikka olen sanonut aika rumiakin asioita, niin pyrin tässä samanaikaisesti aloittamaan hyväksymisvaihetta. Hyväksyn asian, koska en muutakaan voi. Lisäksi se on tämän maan tapa, ja kuten sanotaan, maassa maan tavalla. Ja vaikka itselläni koto-Suomessa voittopuolisesti kaikki asiat ovatkin hoituneet mallikkaasti, niin ei suinkaan aina ole. Joten muistetaan taas vanha kunnon viisaus: mikä ei tapa, vahvistaa. Kiitokset Sannalle ja Anialle, että olette tukena ja turvana; ois ankeaa, jos nyt vielä ois yksinäistä. Katsotaan, koska hyväksymisvaihe etenee niihin kieliopintoihin, nyt fraasivarasto on aika rajallinen. Kielikurssit olivat täynnä lokakuun alussa enkä päässyt mukaan, koska en ollut vielä virallisesti yliopiston kirjoissa ja kansissa. Nyt kai jo siellä olen, joten ehkä voisin vielä hypätä jälkijunassa matkaan tai sitten menen kurssille vasta kevätlukukaudella.

Olen tainnut jo ennenkin puhua jotain valokuvien laittamisesta. Yritän valikoida tänä iltana/huomenna parhaimmistoa männä viikoilta ja laittaa niitä nähtäville. Nyt täytyy jatkaa tuntisuunnitelmien pakertamista. Hmm, molemmissa seinänaapureissa porataan jotain – toivottavasti seinät ovat tarpeeksi paksut...

Kuukausi kulunut

Cześć, eli terve! Eilen tuli tosiaan kuukausi Varsova-mittarissa täyteen. Aika on kyllä mennyt tosi nopeasti, eikä ihmekään, kun täällä ei paljon peukaloita pyöritellä. Tänään oli taas vapaapäivä, ja vaikka mitään erityistä en varsinaisesti tehnytkään, en juuri jouten istuskellut. Aamupäivällä lähdin yliopistolle allekirjoittamaan työsopimuksen, kävin pankissa ja hengailin kaupungilla suunnittelemassa, missä kaupoissa sitä pian viettäisi tili tuli, tili meni -päivää. Tulin kotiin, hoidin asioita, tein ruokaa, suunnittelin vähän huomisia tunteja, tsättäilin (miten tuo sana oikeesti pitäis kirjoittaa?) ja lähdin Sannan kans elokuviin, josta äskettäin tulin taas kotiin. Tästä on kävellen ja metrolla n. puolen tunnin matka keskustaan, riippuen vähän minne puolelle menee, joten äkkiäkös aikaa saa vain kulkemiseenkin kulumaan, mutta tässä vähän tarinointia viime aikaisista riennoista.

Varsovassa on paljon elokuvateattereita, ymmärtääkseni 28. Aikaisemmin jo kerroinkin vähän Varsovan Filmifestivaaleista; festivaalit järjestettiin Kulttuuripalatsin Kinotekassa sekä Złote Tarasy -ostoskeskuksen Multikinossa. Molemmat olivat oikein kelpo teattereita, mutta vaikka esim. äänentoiston puolesta Multikino olikin aivan huippuluokaa, nyt kommunismi kyllä sai pisteet tunnelmasta ja teatterin yleisestä näyttävyydestä.

Tähän väliin kerrottakoon, että Sannan kanssa annamme välillä pisteitä kommunismille ja kapitalismille. Toistaiseksi kilpailijoina ovat olleet juuri Kulttuuripalatsi (kommunismi) ja Złote Tarasy (kapitalismi), jotka kumpikin edustavat omaa aatettaan oikein mallikelpoisesti, sijaitsevat lähekkäin ja joiden välillä seilasimme hyvin kylmänä lokakuisena päivänä filmifestivaaleilla. Noh, joo, sisäpiirihuumoria...

Mutta aion siis hankkia itselleni Kinoteka-kortin, jolla voin ostaa lippuja alennettuun hintaan jopa viidelle ystävälleni. Nyt niitä kortteja ei ollut saatavilla, joten marraskuuta odotellessa ostimme ihan tavalliset liput ja kävimme katsomassa Ethan ja Joel Coenin komedian Burn After Reading. Suosittelen! Suosittelen myös tutustumaan puolalaisiin elokuviin – suosittelen, vaikka itsellänikään ei vielä ole kovasti kokemusta. Filmifestivaaleilla näin elokuvan Lekcje Pana Kuki eli Mr. Kuka's advice, joka oli kyllä oikein loistava komedia. Näimme myös kaksi muuta elokuvaa: kanadalaisen elokuvan Adoration, joka oli hyvin mielenkiintoinen ja haastava draama, sekä kiinalaisen Jinghun, joka oli sanalla sanoen huono. Tarjontaa oli kyllä kaikkiaan käsittämättömän paljon, ja joka päivälle olisi vaivatta löytynyt monta mielenkiintoista leffaa. Mutta useampi elokuva olisi vaatinut sekä aikaa että rahaa että istumalihaksia, joten kolme leffaa oli aika hyvä saldo.

Kulttuuritarjonnasta on nautittu muutenkin. Kävin edellissunnuntaina Nykytaiteen keskuksessa, jossa oli Yoko Onon näyttely Fly sekä muita näyttelyitä. Se oli mielenkiintoista, mutta täytyy tunnustaa, että kaikkea en ihan ymmärtänyt... Osa elämystä oli itse taidekeskus, joka toimii kuninkaallisessa Ujazdówin linnassa. Lisää linnatunnelmaa koettiin viime sunnuntaina, kun kävimme Wilanówin palatsissa. Palatsi on rakennettu 1670-luvulla kauas Varsovan kaupungista, mutta nykyään se on kyllä kaupungin sisällä. Sinne pääsee kätevästi bussilla, ja siellä olikin aika paljon ihmisiä. Sunnuntaina oli n. 11 astetta lämmintä ja aurinko paistoi tyhjältä taivaalta, joten vaeltelimme palatsin valtavassa puistossa ja me ja muut lapset kahlasimme valtavissa vaahteranlehtikasoissa. Jonain kylmänä ja märkänä päivänä voi sitten mennä ihmettelemään palatsin hulppeuksia sisäpuolelta.

Edellisenä päivänä eli lauantaina tunnelma ei ollut yhtä aurinkoinen ja hilpeä, sillä menimme Sannan kanssa Varsovan kansannousun museoon. Museo on perustettu vuonna 2004 ja sen sanotaan olevan Varsovan, ellei koko Puolan modernein ja ehkä mielenkiintoisin museo. Allekirjoitan tämän, sillä saksalaisvastaisesta kansannoususta, sitä edeltäneestä saksalaismiehityksestä ja sen jälkeisestä kommunistien valtaannoususta on paljon luettavaa, katsottavaa, kuunneltavaa ja koettavaa. Jotenkin nyt ymmärtää paremmin, miksi tämä kaupunki on paikka paikoin tosi ruma: saksalaismiehityksen päättyessä n. 80 % kaupungista oli raunioina eivätkä uudet vallanpitäjät aina nähneet jälleenrakennusta kovin tärkeänä. Suosittelen museota kyllä kaikille tänne matkaaville. Aion mennä sinne itsekin vielä uudestaan, sillä materiaalia oli niin paljon, että yksi kerros on vielä kokonaan koluamatta.

Loppuviikko kuluu aika pitkälti töiden parissa ja viikonlopuksikin on jo suunnitelmia: Agatalle on tulossa suomalaisia vieraita, joten suuntaamme isolla porukalla Varsovan yöhön. Odotan kuitenkin eniten pyhäinpäivää, joka on täällä hyvin tärkeä päivä. Hautausmaille järjestetään erityisiä bussikuljetuksia ja suurimpien hautausmaiden lähistöllä on pahoja liikenneruuhkia. Pitäähän sitä mennä ihmettelemään!

Ilon aiheita ja vähän muitakin

Morjens! Tajusin, että olen kirjoittanut aika pitkiä juttuja. Tokihan kerrottavaa riittää, mutta ajattelin tällä kertaa kirjoittaa lyhyttä tavaraa, jotta lukijoiden mielenkiinto pysyy yllä. Tässä siis neljän viikon kokemuksella ”Ilon aiheita ja haasteita Varsovassa” esiteltynä hampurilaispalautemallia hyödyntäen, jotta lukijalle jäisi hyvä mieli. :)

Iloja:
- Meiyi Taiwanista ja Stefano Italiasta/Espanjasta. Tosi mukavia ihmisiä, jotka ovat myös yliopiston uusia kielten opettajia. Ehkä pystytte päättelemään, minkä kielien. Asuvat myös täällä Sokratesissa. Unohdin mainita heidät viimeksi ystävistä kertoessani, joten siksi he pääsivät nyt kärkipaikalle.
- Skype. Se toimii sittenkin! Ei pidä aina uskoa, mitä toiset sanovat, vaikka he olisivatkin sukukansaa. :)
- Do it in Warsaw -kirja. Esittelee aljon hyviä, vaihtoehtoisia kohteita Varsovasta, kun on aikaa tehdä muutakin kuin perusturistijutut. Joissa ei siis ole mitään vikaa, aion minä tehdä myös niitä!
- Englantia puhuvat pankkivirkailijat. Nautinnollista, kun pystyy itsenäisesti ja ongelmitta hoitamaan jonkun asian.
- BUWin (Biblioteka Uniwersytecka) luentosali. Siellä on käytössä fläppitaulun lisäksi/sijasta dokumenttikamera, ja kyllä minä vielä sen cd-soittimenkin kanssa opin tulemaan toimeen.
- Vahtimestari tiedekuntamme rakennuksessa. Mursuviiksinen mies, joka aina jaksaa hymyillä, kun yritän sanoa jotain puolaksi.

Haasteita:
- Kulttuuripalatsi. Yritettiin Sannan kanssa saada tolkkua tuosta talonjärkäleestä, mutta ei onnistuttu ensi yrittämällä. Sannaa lainaten: ”Kyllä se vielä selätetään”.
- Puolan kieli. Pidän koko ajan mielessä lauseen, jota itsekin toistan usein: ”Se ei ole vaikeaa, vain erilaista”. Totta tosiaan! Mutta en silti (vielä) ymmärrä, miten kaikki ne s-äänteet voi erottaa toisistaan puhuessa tai kuunnellessa... Cześć vaan!
- Laitoksen kokoukset. Liittyy edelliseen kohtaan. Eilen keskusteltiin laitoksen veroasioista, kuuntelin sujuvasti ymmärtämättä mitään. Ja jossain vaiheessa minunkin pitää täyttää veroilmoitus, jossa kaikki ne asiat on otettu huomioon...
- Korkokengät. Arviolta yli 50 %:a naisista kävelee korkokengillä ja sen huomaa myös kenkäkauppojen valikoimista. Täydelliset lättäpohjakengät saattavat jäädä löytymättä, mutta ehkä (!) jotkut piikkarit tarttuvat mukaan.
- Vahtimestari tiedekuntamme rakennuksessa. Eri mies kuin ilo-vahtimestari. Vaikeampi saada hymyilemään tai tulkitsemaan kolmisanaista esitystäni siitä, miksi minun pitää saada kantaa laitoksen cd-soitin ulos rakennuksesta. (No siksi, kun en ole vielä solminut sen BUWin cd-soittimen kanssa yhteistyösopimusta.) Ei kuitenkaan mahdotonta, sillä minulle ei käynyt kuten kuulemani tarinan unkarilaislehtorille, jonka vahtimestarit olivat pysäyttäneet epäillessään ryöstön yritystä.

Lisää (k)iloja
- Kirsikkajugurtti. Toki Suomessakin saatavilla, mutta ei kilon sangoissa! Muitakin ruoka-aiheisia iloja on: lemppariomenani Jonagold on täällä kotimainen omena :) ja siis tuore ja edullinen, ja tuoreena saa myös leipiä, jotka ainakin paistetaan kaupoissa, jos ei nyt varsin leivota. Tänään melkein poltin sormeni sellaiseen.
- Cafe Kulturalna. Kulttuuripalatsissa oleva kahvila, jossa voi juoda (kahvin ja teen lisäksi tarjolla mm. mangomargaritoja, nam), syödä, kuunnella musaa ja tanssia. Tunnelma oli hyvä, olisin viihtynyt useammankin margaritan ajan. Ehdolla kantapaikaksi.
- Tarabuk-kahvila. Voi jo kutsua kantapaikaksi. Ihan meidän laitoksen vieressä sijaitseva leppoisan fiiliksen kirjakahvila, jossa myös langaton netti. Kätevä, kun oppituntien välissä on 3 tuntia 45 minuuttia aikaa kulutettavaksi tai kun ei halua pitää vastaanottoa ahdistavan pienessä opettajanhuoneessa. Ihanat kirjakahvilat -kategoriassa maininnan ansaitsee myös Czuły barbarzyńca.
- Take away cukiernia. Cukiernia on konditoria, ja take away -version luukulta kiireinen ihminen voipi ostaa leivoksen matkalla syötäväksi. En ole vielä kokeillut, koska en ole ollut järin kiireinen ja olen toistaiseksi noudattanut aina on aikaa syödä kakkua -periaatetta. Mutta ajatus kermaleivoksen syömisestä metrotunnelissa samoillessa on jotenkin kiehtova. Samalla mainittakoon, että täällä jos jossain on helppo kasvattaa itsellensä herkkupeppu (jota tosin ei taida sanan tässä merkityksessä kasvaa hoikille varsovattarille) – leivoksia on yleensä enemmän saatavilla kuin suolaista välipalaa.

No jaa, en tiedä oliko tämä niin lyhytsanaista... ;) Kirjoittelen lisää taas, kun kirjoitettavaa ilmaantuu. Ensi viikonlopulle ei (vielä) ole erityisiä suunnitelmia, mutta katsotaan, minne Varsova kuljettaa. Sittenpä kuulette.

Uusia ja vanhoja ystäviä

Viime sunnuntaina ja maanantaina vietin aikaa Facebookissa, mesessä ja Skypessä (Skype-puhelut onnistuvat, kun aika sovitaan etukäteen ja menen läppärin kanssa alakerran nettihuoneeseen), puhuin puhelimessa äidin ja isän kanssa ja kirjoitin sähköposteja. Ja ensimmäisen kerran tuli vähän koti-ikävä! Erityisesti siinä vaiheessa, kun veljenlapset Vilma, Aapeli ja Fanni lähettivät lentosuukkoja Skypessä ja toivottivat hyvää yötä, meinasi tulla tippa linssiin... Ikävää toki lievittää, että yhteydenpito on niin helppoa. Ja vähän auttoi, kun kaapista löytyi vielä lakritsia. Jos ikävä pääsee jatkossa yllättämään, niin kipaisen Mokpoliin ostamaan Dumle-karkkeja, Valion suomalaista voita ja Elovena-kaurahiutaleita! Ehkä vähän yllättäviä suomalaistuotelöytöjä, mutta mitäs tuosta. Lambi-vessapaperiakin samaisessa kaupassa myydään, mutta se on tehty Sloveniassa tai -vakiassa. Mutta erityisen tärkeä apu koti-ikävään on se, etten ole yksinäinen täällä Varsovassa, vaan minulla on täällä sekä uusia että vanhoja ystäviä. Antakaahan, kun vähän kerron heistä, sillä heistä varmasti kuulette jatkossakin.

Sannaan tutustuin heti ensimmäisenä päivänä, tai melkeinpä ensimmäisenä tuntinani täällä. Sanna on täällä CIMOn harjoittelijana ja opettaa siis myös suomea. Me molemmat asutaan täällä Sokrates-hotellissa ja jaetaan into seikkailla Varsovassa. Tutkimusretkiä on jo tehty ja seuraavaa suunnitellaan ensi viikonlopulle: ensin käydään äänestämässä suurlähetystössä (kansalaisvelvollisuuksia ei unohdeta!) ja sen jälkeen suuntaamme ehkä Uuteenkaupunkiin, joka on siis lähes yhtä vanha kuin Vanhakaupunki. (Ja irvileuoille huomautettakoon, ettemme ole tulossa Suomeen ;)

No, takaisin tärkeisiin asioihin, eli ihmisiin. Ania on puolalainen nuori nainen, joka on meidän laitoksella jatko-opiskelijana ja myös opettaa suomea. Ania on ollut isona apuna, kun olen hoitanut asioitani, mutta Anian kautta minä ja Sanna myös saimme kutsun ensimmäisiin bileisiimme täällä! Lokakuun ensimmäisenä viikonloppuna juhlimme Agatan, Anian ystävän synttäreitä. Agata on Suomi-fani, joten veimme hänelle lahjaksi suomalaista musiikkia (ei mennä yksityiskohtiin lahjan laillisuudesta...) Agata ja pari muutakin hänen ystäväänsä oli ollut Suomessa ja osasi vähän suomea. Vielä kun vieraslistalla oli Pekka, joka on täällä töissä, oli bileissä aika hyvä Suomi-edustus. Niistä bileistä sen verran, että jatkoimme pubista ensin homobaari Toroon, johon meitä ei päästetty sisälle, koska porukassa oli liikaa naisia :) ja sitten Agatan kotiin, joka oli onneksi kävelymatkan päässä meidän Sokrates-kodista.

Anian, minun ja Sannan lisäksi suomea opettavat Sirkka, joka on siis ollut täällä jo neljä vuotta ja on auttanut p a l j o n, Łukasz, Sanna M. ja Zuzanna. Kolmea jälkimmäistä olen tavannut vain silloin tällöin laitoksella, koska aikataulumme ovat niin erilaiset. Mutta lyhytkin tutustuminen on jo paljastanut, että mukavia tyyppejä ovat, ja odotan innolla, että saan tutustua heihin lisää!

Sitten niitä vanhoja tuttuja. Elokuussa 2007 järjestetyllä EILC-kurssilla mun ryhmässä oli yhteensä 4 puolalaista. Kirjoittelin heille ennen tänne tuloani, ja kaksi heistä asuu Varsovassa! Viime viikon tiistaina tapasin Mikołaj'n (phuh, suomalainen ja puolalainen kirjoitus- ja äännesysteemi ovat aika kaukana toisistaan...) ja kuten hän sanoikin, on hassua tavata Varsovassa. Mutta onneksi ihan hyvällä tavalla hassua! Ilta kului leppoisasti kuulumisia vaihtaessa ihanassa Vanhankaupungin teekuppilassa ja alustavasti jo sovimme, että kertaamme yhdessä suomea – Mikołaj on asunut 14 kuukautta Kuopiossa, joten pitää ehkä korjailla sitä savon murretta... ;)

Mikołaj'n lisäksi vanhoihin tuttuihin lukeutuu Joanna, johon tutustuin, kun me molemmat olimme töissä Pariisin EuroDisneylandissa. Viimeksi olemme nähneet yli 6 ja puoli vuotta sitten! Siis viimeksi ennen kuin muutin tänne. Jo ensimmäisellä viikollani täällä kävimme irkkupubissa, joka on Joannan mukaan Varsovan paras. Ja viime viikonloppuna olin yökylässä Joannalla! Lauantai-iltana oli ne bileet, jotka jo viimeksi mainitsin. Ne oli Joannan kämppiksen synttäribileet, joita juhlittiin matkailuteemalla – iltaan mahtui siis erilaisia asuja ja rekvisiittaa sekä matkailuaiheista ohjelmaa. Pukeutuminen tuotti päänvaivaa, mutta löysin lempikaupastani Zarasta norjalaishenkisen villamekon ja päätin sijoittaa siihen. Pukukilpailukin tietysti oli, ja voittajaksi selviytyi ”venäläistyttö”, jonka Kalinka-esitys oli kyllä hyvin vakuuttava. Illan aikana toki keskityttiin eniten siihen, mitä voitte arvatakin Puolassa tehtävän... Se on ehkä syy siihen, että en muista nimeä voittajalle, jonka kanssa tässä kippistän ja nazdrowietan. :)


Noh, juhlinta oli sen verran asiallista (hekoheko), että olimme Joannan kanssa sunnuntaina pyöräretkellä, joka ulottui Varsovan ulkopuolelle, ja uusiakin seikkailuja jo alustavasti suunniteltiin. Hän on mm. pyytänyt mua viettämään iltaa vakioklubilleen, jonne on saamieni tietojen mukaan selekcja-sisäänpääsy. Ehkä arvaatte, mitä se tarkoittaa - jänskää... On ihana tietää, ettei täällä tarvitse istua yksin neljän (ankeahkon) seinän sisällä, vaan seuraa on! Ja tekemistä! Tällä hetkellä siis innolla odotan ensi viikonloppua, tutkimusretkeilyä sekä leffaputkea Varsovan elokuvafestivaaleilla. Mitkä elokuvat valitsimme Sannan kanssa nähtäväksi noin 250 tarjolla olleesta? Siitä lisää ensi kerralla!

On viikonloppu eessä taas...

Nyt on kaksi viikkoa jo sujahtanut, ensimmäinen kokonainen työviikko onnistuneesti takana ja kolmas viikonloppu Varsovassa edessä. Lasken viikonlopuksi melkein maanantainkin, koska mulla on silloin vapaapäivä. Tänään on tiedossa bileet jossain toisella puolella kaupunkia, mutta sitä ennen myös työntekoa. En ole nimittäin ehtinyt tehdä kovin kauaskantoisia kurssisuunnitelmia, ja niihin on nyt laitettava aikaa. Tottakai kaupunki houkuttelee tutkimaan: ostin EMPiKistä, joka on täkäläinen iso ja hyvä kirjakauppaketju, vaihtoehtoisen Do it in Warsaw -matkaoppaan, jossa esitellään ei niin tunnettuja kohteita Varsovasta. Mutta ehdinhän minä täällä seikkailla ja tutkia!


Mitäs seikkailuja tällä viikolla on ollut? Ei mitään kovin ihmeellistä, koska opetuksen suunnitteluun ja opetukseen on mennyt aikaa. Käytiin me toki keskiviikkona Sannan kanssa vielä Jyskissä täydentämässä kodinsisustusta. Nyt luukku alkaa olla jo ihan kodikas – kun ei ympäristö ahdista, on helpompi tehdä töitäkin. Eihän se vieläkään maailman kaunein oo, mutta kivempi edes! :)

Ja torstaina pääsin kokemaan sellaiset lääkärintarkastukset että en oo ennen nähnyt enkä kuullut! Mua jännitti kamalasti keskiviikon ja torstain välisenä yönä, koska olin menossa lääkäreille yksin ja kuulemani mukaan he eivät osaa englantia. Viime hetkellä avulias Ania kuitenkin tuli hätiin! Visiitti laryngologilla kesti noin 2 minuuttia. Hän kysyi, miten kauan olen tehnyt äänitöitä, puhdisti välineet liekillä, kurkisti kurkkuun, nenään ja korviin ja totesi kaikkien elimien olevan kunnossa sekä testasi vielä kuulon kuiskaamalla huoneen toiselta puolelta puolankielisiä sanoja, jotka minun piti toistaa. Yleislääkärille piti jonottaa noin 15-20 minuuttia, mutta ei sielläkään mihinkään turhaan aikaa kulutettu. Vanha lääkärisetä oli ilmeisen leppoisa. Hän kysyi, olenko terve ja onko minulla jotain vakavia sairauksia. Koska hän sai kielteisen vastauksen, hän sanoi naureskellen, että eihän tässä sitten muuta kuin leimat paperiin – jos minä kerran olen terve ja haluan tehdä töitä, miksi hän tekisi elämästäni hankalampaa lähettämällä minut vielä joihinkin muihin tarkastuksiin. Sain siis terveyskorttiini leiman ja maininnan lahjakas (en tiennyt että lääkärit voivat kirjoittaa siitäkin todistukseen, mutta nyt sitten tiedätte, mulla on mustaa valkoisella) sekä tarvittavat paperit välitettäväksi yliopiston henkilöstövirastoon. Ja kun me lähdimme Anian kanssa naureskellen huoneesta, lääkäri jäi ruksimaan papereihin tauteja, joita minulla ei ole.

Lääkärille oli aika pitkä jono, kun kävimme hänen ovensa takana ensimmäisen kerran, ja me päätettiin käydä syömässä ja tulla sitten täysin vatsoin takaisin. Ania vei meidät maitobaariin, joka on hänen mukaansa jäänne kommunistiselta ajalta, mutta myös aivan kelpo tapa saada halpaa ja hyvää puolalaista ruokaa. Söin kolmella eurolla, noin 9 zlotylla itseni aivan ähkyyn ja maistoin ensimmäisen kerran keitinpiiraita, puolaksi pierogi. Niissä on sisällä erilaisia täytteitä, perunaa, kasviksia, kaalia, lihaa... Totta puhuen tämä ei ollutkaan ihan eka kerta, sillä elokuussa 2007 Erasmus-opiskelijoiden kielikurssin ohjelmassa oli International dinner, jossa puolalaiset tarjosivat sienipierogeja, nam.

Paikallinen ruoka on tähän astisten kokemuksieni mukaan aika raskasta. Söin esimerkiksi viime viikonloppuna baarissa ”voileivän”, joka oli voideltu ihralla ja jonka päällä oli suolakurkkuja ja pekonikuutioita. Hyvin upposi oluen lomassa! Varsova on pullollaan erilaisia kahviloita ja ravintoloita, joita yritän pikkuhiljaa testailla ja suositella sitten, jos ja kun tulette visiitille. Erityisen kivoja ovat monet kirjakahvilat, joissa on aivan viehättävän älyllinen ja leppoisa tunnelma! Hmm, alkaakin tulla nälkä... Lähden tästä Mokpoliin, läheiseen supermarkettiin. Samalla voisin vihdoin tutkailla basaaria, johon voi sukeltaa ohikulkevalta kadulta. Se vaikutti minusta epäilyttävältä, mutta ne ovat kuulemma aivan hyviä paikkoja tehdä ostoksia. Narahdin ennakkoluuloista, jotka voisin heivata roskikseen kauppamatkallani. Ja illalla suuntaan niihin bileisiin, josta voi riittää kerrottavaa...

Pieni takaisku ja keino selvitä siitä

Olen ollut tyytyväinen, kun kaikki täällä on sujunut niin mukavasti. Okei, onhan tässä pitänyt juosta edes ja takaisin, mutta kumminkin kaikki on järjestynyt ja onnistunut. No, tänään se sitten tapahtui: Onnellisina palailimme Ikea-retkeltä kassit täynnä kamaa. Ratusz Arsenalin metroasemalla tapasimme tarkastajat, joille mielihyvin esittelimme matkakorttejamme ja passejamme. Mutta! En ollut tajunnut kirjoittaa korttiini nimeä, ja niinpä sain pikavoiton: 107,80 zlotya eli 31,30 euroa siirtyi lompakostani hänen lompakkoonsa. Otti ja ottaa päähän! Koko himputin matkakorttikaan ei maksanut niin paljon. Niin, ja virkailija, jolta aikanaan ostin sen, antoi ainoastaan käsiliikkein täydennetyn neuvon ”Validato!”, joka siis tarkoitti kortin validointia ensimmäisellä käyttökerralla. Miten minä siis olisin voinut tietää! No, ehkä edes minä en ole virheetön. ;)

Noh. Harmittaa, mutta onpa tuokin nyt sitten opittu, vaikkakin kantapään kautta. Positiivinen ajattelu ennen kaikkea! :) En tiedä teistä, mutta täällä kun seikkailen ja tutustun perinpohjin uuteen kulttuuriin, erityisesti pienet asiat usein pelastavat päivän tai hetken. Listaan tähän joitain asioita, jotka ovat huvittaneet männä viikolla.

Tammenterhot ja hevoskastanjat: Niitä tippuu paljon puista eivätkä ne väistä. En onneksi ole saanut yhtään osumaa, mutta lähelle on tippunut. Ääni kuulosti siltä, että voisi tulla kipeää.
Lomakkeet 1.: Hupaisin taisi olla se, jossa lupasin jotain tyyliin ”työpaikkanani on vain Varsovan yliopisto, en pidä muita työpaikkoja”.
Lomakkeet 2.: Älä epäile isäsi tai äitisikään vaikutusvaltaa. Täälläkin sain kirjastokortin lomakkeella, johon kysyttiin isän nimeä, ja johonkin muuhun paikkaan pyydettiin isän ja äidin nimeä.
Ihmiset 1.: Metrossa näimme nuoren miehen, joka otti kädellään tukea ylhäällä olevasta tangosta. Paitsi ettei mitään tankoa ollut ja silti tasapaino säilyi! Ja aina asemalla hän päästi irti ja lähdettäessä taas nopeasti tarttui kiinni. Se oli tosi hauskan näköistä eikä silti oikein tiennyt, saako tuijottaa tai nauraa, vaikka kovasti teki mieli.
Ihmiset 2.: Dressman-vaatefirmalla voisi olla vaikeuksia rantautua Puolaan, jos sellaista suunnittelevat. Paikallisen ”dressmanin” tunnistaa pilottitakista, maihareista, siilitukasta, ketjulompakosta... No, tunnistanette tyypin. Mutta oli mulla ihan hyväkin keskustelu yhden dressmanin kanssa hirvistä, poroista ja Joulupukista.
Musiikki: Nyt se on sitten kuultu: diskoversio Loituman Ievan polkasta. On kuulemma ollut iso hitti täälläkin joku aika sitten ja biisiä on soitettu ihan yökerhoissakin.

No jaa. Sitten taas arkisiin asioihin. Huoneessa on vähän kylmä ja väänsin patteria kovemmalle. Tai ainakin niin luulin. Nyt jostain nokkuu vähän vettä, yritän korjata tilanteen. Ja naapurissa poltetaan tupakkaa, joten yritän pelastaa omat hajunystyräni ja lähden sytyttämään hajukynttilän. Tai sitten vain menen nukkumaan – pitäähän huomenna taas mennä pitkän viikonlopun jälkeen töihin!

Kiirusta pitää!

Nyt on ainakin saatu työt käyntiin, sitähän varten tänne on tultu. Eilen pidin ensimmäiset tunnit päiväryhmälle ja tänään tapaan myös iltaryhmän. Systeemi toimii karkeasti esitettynä niin, että päiväryhmä opiskelee normaalisti yliopistossa ja iltaryhmä maksaa opinnoistaan. Opetan siis toisen vuoden fennougristiikan pääaineopiskelijoita. Työpaikkani on Katedra Hungarystyki eli Hungaristiikan/Unkarin kielen laitos. Nyt olisi hyötyä paitsi puolan, myös unkarin kielen taidoista! No, jotain sentään osaan: kommunikointi viron lehtorin kanssa sujuu niin, että minä puhun suomea ja hän viroa. Hauskaa! No, kyllä me puhutaan englantiakin.

Kiirettä on siis tällä viikolla pitänyt, asialista eri päiville on näyttänyt tältä:

Maanantai 29.9. Tapasin laitoksen johtajan sekä kanslistin, joka tyrkkäsi minut byrokratian syövereihin. Sain täytettäväkseni lomakkeita yliopiston eläkelaitosta, työturvallisuuskoulutusta ja henkilöstövirastoa varten (muistaakseni 2 erilaista) sekä 2 paperia lääkärintarkastukseen. Sain oikeuden käyttää laitoksen kirjastoa ja hankin yliopiston kirjastokortin, jolla en vielä voi lainata, koska tarvitsen todistuksen työskentelystä, jota varten täytyy odottaa lääkärintodistusta ja verotuskoodia...

Pelkäsin tulevani flunssaan, koska sunnuntaina onnistuin aika lailla saamaan kylmää. Ensin tuli kylmä kirkossa, jossa oli suomalainen jumalanpalvelus. Sen jälkeen tarjotut kirkkokaffit tosin lämmittivät mukavasti – etenkin kun menossa mukana oli myös uusi suurlähettiläs. Sitten vilutti puistokonsertissa, jossa kaikki aurinkoiset penkit oli jo varattu. Puitteet Chopinin konserttojen kuuntelemiseen olivat muuten vielä syyskuun lopussakin upeat, joten voi vain kuvitella, kuinka paljon paikalla on väkeä kesäsunnuntaisin. Kierros jatkui samaisen puiston syövereihin eivätkä mahtavat kujat puiden siimeksessä, palatsi puiston keskellä tai minttutee ulkokahvilassa juotuna enää oikeastaan auttaneet. Onneksi kotiapteekki on sen verran kattava, että troppaus ja toipuminen onnistuivat hyvin.

Tiistai 30.9. Laitoksen avajaiset, jotka olivat hyvin viralliset. Saavuin paikalle korkokengissäni, jotka onnistuivat hiertämään rakon päkiään! Päivä jatkui kuitenkin hyvin, koska ajattelin ja otin vaihtokengät mukaan. Avajaisissa puhuttiin paljon puolaksi ja vähän unkariksi (joka sekin tulkattiin), esittäydyttiin (magister Elina Nurminen) ja kuunneltiin Unkarin, Suomen, Viron ja Puolan kansallishymnit (vaimeasti, mutta juhlavasti cd:ltä). Lisäksi opiskelijat vannoivat opiskelijavalan ja heille jaettiin opintokirjat, joihin kai minunkin pitää jossain vaiheessa jotain raapustaa. Tosin Sirkka ystävällisesti ja huolehtivaisesti kehotti minua olemaan koskematta niihin. Viisas nainen!

Avajaisten jälkeen haimme kanslistilta papereihin tärkeitä leimoja, jotka unohtuivat maanantaina. Sitten kävimme työturvallisuuspäällikön pakeilla saamassa leimoja papereihin. Sirkka pelotteli etukäteen, että minun pitää osallistua puolankieliseen koulutukseen, mutta sainkin vain pumaskan papereita luettavaksi, onneksi englanniksi. Sen jälkeen kävin vielä Anian (puolalainen jatko-opiskelija, joka myös opettaa suomea) kanssa verotoimistossa anomassa verotusnumeroa, joka on Hyvin Tärkeä Numero.

Keskiviikko 1.10. Lukuvuosi alkoi virallisesti, mutta minulla oli ohjelmassa asiointia ja papereiden pyörittelyä. Aamun alkajaisiksi kävimme (Sirkka oli taas mukanani auttamassa) terveystarkastuksessa, jossa minulle myös varattiin aika yleislääkärille ja laryngologille. Jälkimmäinen on siis kurkkulääkäri, mutta aion käyttää sanaa laryngologi, koska olen niin ylpeä, että muistin jotain Seppo Pekkolan fonologian luennoista ja tajusin siksi, mitä laryngologi tekee! No, terveystarkastus oli lähinnä vitsi, koska hoitaja täytti paperit lähestulkoon katsomatta minuun. Kerroin vain, paljonko painan, kuinka pitkä olen, kauanko olen tehnyt äänityötä ja missä maassa... Odotan mielenkiinnolla tulevia lääkärikäyntejä.

Päivä jatkui laitoksella takkuamalla vähän tietokoneen, tulostimen, kopiokoneen ja byrokratian kanssa, mutta lopussa kiitos seisoo. Koneet alistuivat tahtooni ja minä luovutin kaikki paperit onnistuneesti (?) täytettynä kanslistille. Sananen hänestä: sympaattinen kanslistimme pani (=rouva) Grazyna (z:n päällä pitäisi olla piste) on pyöreä ja tehokas. Hänen mielestään on mukavaa, kun minä aina hymyilen hänelle. Tämän Sirkka tulkkasi minulle. Hänellä oli myös paljon muuta sanottavaa minulle, mutta koska ketään ei ollut enää apuna, minä tyydyin nyökkäilemään ja hymyilemään. Ja taas pisteitä ropisi Elinalle. Harmi kyllä hän jättää laitoksemme ja siirtyy parempipalkkaisiin töihin. Saas nähdä, kuinka käy, vaikutti sen verran topakalta tädiltä, että voi olla isot saappaat jatkajalla.

Torstai-iltana, päivänokosten ja nettiyhteyssäätämisen jälkeen lähdin kaupungille tapaamaan Joannaa, johon tutustuin aikoinaan EuroDisneylandissa. Ei olla nähty yli kuuteen vuoteen, mutta hyvin juttu luisti! Sain kutsun jo Joannan ja kämppisten kotibileisiin, yökylään ja pyöräretkelle, joten tylsää ei ainakaan tule olemaan. Nyt lähden yliopistolle, koska työt kutsuvat. Do widzenia!

Ensimmäiset päivät uudessa kodissa

Huhhei, olen ollut Varsovassa nyt noin 45 tuntia, melkein kaksi päivää. Monenlaista on ehtinyt miettiä ja tehdäkin jo, mutta tuntuu, että en oikein vieläkään tajua, että täällä sitä nyt ollaan. Perjantaina kollegani Sirkka tuli lentokentälle vastaan ja toi minut taksilla Sokrates Hotelliin. (Kyllä, tämä on hotelli, mutta toimii myös Varsovan yliopiston kansainvälisen henkilökunnan asuntolana.) Huoneesta, jahka sinne asti p a i n a v i e n laukkujen kanssa päästiin, soitettiin Sannalle, joka on tullut tänne jo maanantaina ja on täällä tammi-helmikuulle asti CIMO:n harjoittelussa. Heti ensihetket sain siis viettää turvallisesti suomalaisseurassa! :)

Ensimmäiselle kauppareissulle suuntasin Sannan kanssa Galeria Mokotówiin (josta ylläolevassa kuvassa palailen). Sieltä ostin ensimmäiset astiat ja tykötarpeet (lue: siivousvälineet) ja siellä söin ensimmäisen aterian Puolassa, luonnollisesti kiinalaisessa ravintolassa. Illemmalla tein jo toisen kauppareissuni lähimarkettiin, jotta sain jotain syötävääkin. Päivä meni aivan käsittämättömän nopeasti asettuessa ja siivotessa. Samalla yritin sisäistää, että täällä mä nyt sitten oon... Yritykseksi jäi. Mutta siivottua sain, ja lauantaiaamulla vaihdoin vielä huonekalujen järjestystäkin. Tein siis heti kaikkeni, että harmahtava ja kulahtanut asuntoni olisi asuttava, ja kyllä nyt jo vähän paremmalta vaikuttaa. Toivioretki Ikeaan on silti suunnitelmissa. Ehkä jo ensi viikonloppuna?

Lauantaina kävimme Sannan ja Sirkan kanssa yhdessä lounaalla ja puhuimme jo työasioista. Jotta vielä ei olisi tarvinnut ajatella töitä, jotka toden teolla alkavat vasta torstaina, kiertelimme Sannan kanssa Varsovan vanhassa kaupungissa. Se on kaunis, ja hämmästyttävä: alue on oikeastaan kokonaan rakennettu uudelleen sotien jälkeen ja on siksi myös Unescon maailmanperintökohde. Kaikki, jotka saan tänne vieraikseni, vien ehdottomasti sinne! Vaikka tosiaan tuntuu oudolta ajatella, että asun täällä vuoden, kaupunkia kierrellessä tuli ihan semmoinen olo, että kyllä, hyväksyn tämän uudeksi kodikseni. Vaikka nämä omat kotinurkat täällä Mokotówin kaupunginosassa eivät vedäkään vertoja vanhan kaupungin kauneudelle, on kiva ajatella, että samassa kaupungissa, metromatkan päässä on niin hienoja paikkoja. Pääsee vaikkapa poseeraamaan Varsovan symbolin, merenneito Syrenan kanssa!


Kirjoittaessani tätä tekstiä kuuntelin nettiradion kautta jumalanpalvelusta Kauhajoen kirkosta. Vaikka itselläni onkin uusia asioita koko ajan edessä, eivät Kauhajoen tapahtumat unohdu. Lähetänkin kaikille voimia käsitellä asiaa ja elää elämäänsä nauttien jokaisesta hetkestä, se kun näyttää olevan niin kovin arvaamatonta. Minäkin nautin elämästäni täällä, vaikka hetkittäin onkin ikävä kotiin. Onneksi päivät täyttyvät eikä ikävälle ehdi antaa liikaa valtaa! Tänään tiedossa on suomalainen jumalanpalvelus sekä puistokonsertti, jossa soitetaan Frédéric Chopinin pianokonserttoja. Ja ties mitä muuta, eihän sitä voi tietää, mitä seikkailuja Varsova neiti Nurmiselle tarjoaa! :)